Markus Neuvonen: Nukketeatteri ja läsnäolo

Pyytäisin sinua ajattelemaan hetken ajan nukketeatteria. Sellaista, jossa joku on pöydän alla näkymättömissä, ja ainoa mitä näkyy on kaksi surullisen kulunutta villasukkaa jostain irronneet napit silmiksi ommeltuina. Pöydän alla oleva esittäjä laukoo hassulla äänellä kummankin sukan vuorosanat samalla kun liikuttelee käsiään sukkien sisällä. Alaikäinen yleisö seuraa katseet nauliintuneena ja suut ammollaan näytelmää, ikään kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan.

Se, mitä yleensä nimitämme ajatteluksi on aika lailla tällaista. Odotellessamme esimerkiksi bussia tai istuessamme junassa vaivumme alta aikayksikön omiin mietteisiimme: muu maailma tapahtumineen painuu taka-alalle, ja mielemme alkaa heittää silmiemme eteen näitä näytelmiä. ”Minä sanon näin, hän sanoo niin, minä sanon näin.” Ja aivan kuten lapset, haltioidumme tällaisista sukista ommeltujen nukkejen taikamaailmasta. Olemme itse yhtä aikaa sekä yleisö, sukat että vuorosanojen lausuja – ja kuvittelemme, että katselemamme näytelmä on jollain tavalla totta.

Tätä ajattelun piirrettä ylipäänsä voi pitää eräänlaisena ”näytönsäästäjänä”. Se menee päälle, kun aivoillamme ei ole muuta, tärkeämpää puuhaa. Mielessämme naksahtaa kytkin, joka vääntää niin sanotun aivojen oletusverkoston päälle. Ja kun oletusverkosto menee päälle, muut ajatteluun ja tarkkaavaisuuteen liittyvät verkostot menevät pois päältä. Klik. Mielemme alkaa harhailla, ja varsin usein nukketeatterin ihmeellisissä näytelmissä.

Ja välillä ihan hyvä niin, poloinen päänuppimme kaipaa tätä tyhjäkäyntiä – huomattavia määriä, itse asiassa. Etenkin kun suuri osa ajastamme kuluu erilaisiin säteileviin ruutuihin tuijottaessa: saamme oikeastaan tällaista joutilasta harhailua aivan liian vähän, koska piippaavat ja valoisat laitteet nykivät kaksivuotiaan lapsen sinnikkyydellä kaiken aikaa huomiotamme. ”Hei katso! Hei katso!”

Seurauksena on, että kun irrotamme katseemme näistä vilkkuvista hedelmäpeleistä, sähköposteista ja tweettauksista ja olemme hetken jouten, romahdamme. Näytönsäästäjämme menee väkisin päälle, eikä oikein suostu menemään pois. Nukketeatteri alkaa, istuutukaa paikoillenne olkaa hyvät.

Ja kun olisikin, että kyse on vain harmittomasta, lapsekkaasta viihteestä. Kaukana siitä. Käsinukkemme ovat usein irvikuvia sekä itsestämme että muista ihmisistä, ja vuorosanat eivät missään nimessä ole sellaisia, joita kenenkään tulisi ääneen lausua. Ja nämä hirviödraamat otamme todesta.

Esimerkiksi vuorosanoiksi syötämme usein vaatimuksia, syytöksiä ja moitteita. ”Pitäisi opetella ranskaa, pitäisi olla hoikempi ja kauniimpi. Taas möhlin, taas retkahdin. Miksen ikinä saa kaikkea hoidettua ajallaan?” Mikäli nukketeatterissamme olisi ääniraita, tarkkaavainen yleisö voisi kuulla napsahtelevia, paukahtelevia ääniä kun piiskaamme itseämme riittämättömyyden ruoskalla.

Näitä erinomaisia roolisuorituksia voisi nimittää Syyttäjäksi ja Tuomariksi. Syyttäjä esittelee todistusaineistoa kaiken maailman rikoksista, tavoitteenaan todistaa miten syytetty on mitä viheliäisin konna ja ansaitsee tulla suljetuksi pimeimpään tyrmään ainiaaksi. Tuomari puolestaan latelee ankaria tuomioita ja vaatimuksia siitä, miten rikkeet pitää heti sovittaa, ja kuinka mikään ei riitä vaan tarvitaan aina enemmän verta alttarille.

Huomaatko kuka oikeudenkäynnistämme puuttuu? Puolustus. Ja arvaa, hiljenevätkö Syyttäjä ja Tuomari, jos vastaamme heidän vaatimuksiinsa? No eivät. Ne keksivät aina uusia vaatimuksia, vaikka täytämme aiemmat. Tämä parivaljakko on syvälle urautunut mielemme automaatioihin. Ei sitä saavutuksilla vaienneta.

Entäpä, jos ensin myöntäisimme itsellemme, mitä tämä päänsisäinen oikeudenkäyntimme tosiasiassa on, eli pelkkää nukketeatteria, jossa itse puhumme vuorosanat ja olemme yleisö. Ei mitään sen vakavampaa. Pelkkiä ajatuksia, ja monesti täysin vinksallaan olevia sellaisia. Ajatuksia, jotka tulevat ja menevät.

Ja sitten lisätään siihen teatteriin Puolustus, joka antaa myönteistä luonnetodistusta, narauttaa tuomioistuimen räikeästä puolueellisuudesta, valittaa tuomioiden kohtuuttomuudesta ja kiistää syyttäjän heikot todistusaineistot. Mitä vähemmän otamme nukketeatteria tosissamme, ja mitä vankempi Puolustus meillä siellä on, sen paremmin voimme. Melko yksinkertaista, ja täysin tieteellisesti toimivaksi todettua.

Näin se tapahtuu: ensin opettele vähin erin käyttämään oletusverkoston päälle/pois -kytkintä läsnäolotekniikoilla, ja sen jälkeen voit alkaa työstämään näytelmäsi käsikirjoitusta. Voit aloittaa vaikka tästä yksinkertaisesta harjoituksesta:

  1. Tarkkaile, kun vaivut ajatuksiisi. Suorastaan metsästä ja vaani näitä hetkiä, esim. kävellessäsi paikasta toiseen tai odotellessasi esim. bussia.
  2. Kun huomaat olevasi ajatuksissasi, suuntaa koko huomiosi kuuloaistiisi. Mitä kaikkea kuulet? Kuuntele äänten kokonaisuutta, eli aivan kaikkea, mitä korviisi kantautuu. Huomaatko, miten nukketeatteri hälvenee? Ehkä kehossasikin tuntuu pieni helpotus? Harjoittelemalla tietoista, täydellistä aisteihin palaamista opettelet käyttämään kytkintä tieten tahtoen.
  3. Ja kun seuraavan ajaudut nukketeatteriin, tarkkaile onko näytelmissäsi Syyttäjä tai Tuomari, ja tunnistatko heidät. Syyttäjän tunnistaa moittivasta sävystä, Tuomarin ikävästi sävyttyneestä ”pitäisi”-litaniasta. Heti kun tunnistat, sano mielessäsi ”Haa! Nyt piiskaan itseäni aivan turhaan.” tai ”Ha-haa! Nyt vaadin itseltäni liikoja.” Äläkä syytä itseäsi niistä, tai yritä pakottaa näitä ajatuksia pois. Varovaisen innostunut huomioiminen ja syytösten tai vaatimusten vähättely usein riittävät. Ja mitä enemmän tätä teemme, sitä vahvemmaksi Puolustuksemme kasvaa. Anna Puolustuksesi sanoa nämä viimeiset sanat, ja sen jälkeen vie huomio kuuloaistiisi.

Sivuvaikutuksena lisääntyneestä läsnäolosta voit ehkä huomata, kuinka nautit elämän pienistä iloista huomattavasti enemmän, stressaat vähemmän, pystyt keskittymään paremmin, ja mitä vielä. Parhaita asioita, mitä voit aivoillesi tehdä heti syömisen ja nukkumisen jälkeen.

Tule Ajankäytön ja ajattelun hallinta -koulutukseen, ja ota koko menetelmäpaletti käyttöön!

Kirjoittaja: Markus Neuvosen erityisalaa ovat päätöksenteko, yhteiskunnalliset kysymykset, etiikka, inhimillinen kasvu ja argumentaatioteoria. Osan työstään hän tekee Filosofian Akatemia Oy:ssä.

Kirjoittaja jakaa ajatuksiaan ajankäytöstä ja ajattelun hallinnasta Ikä3.0 -hankkeen Future Leadership -koulutuksessa. Hanketta hallinnoi Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate. Hanketta rahoittavat mm. Pohjois-Karjalan ELY-keskus ja Euroopan sosiaalirahasto.

logopalkki_vari_pieni

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s