Lomalle ja lomalla ja lomilta

Osa työporukasta ei malta istua edes aloillaan. Hermostuneesti he kävelevät ympäri toimistoa ja kertovat kesäsuunnitelmistaan. Näppäimistön ääressä he viihtyvät vain hetken kerrallaan. Toiset kollegat taas hakkaavat näppäimistöä kiihtyvällä temmolla, jotta saisivat viimeisetkin hommat tehtyä ennen loman alkua. Osa katselee kelloa odottaen, osa lisää aikaa toivoen.

Mikä olisi onnistunut (palautumista tukeva) tapa lähteä lomalle, viettää loma ja palata lomalta? Heh, tämä aihe taitaa olla blogien kestosuosikki tähän aikaan vuodesta.

Jos olemme samaa mieltä Terasa Amabilen kanssa, niin me ihmiset pidämme aikaasaamisesta (Progress Principle). Alun perin Amabile tutki motivaatiota, mutta voisimme soveltaa tätä ajatusta loman aloittamiseen. Ota kynä ja paperia. Tee lista asioista, jotka olet saanut aikaan kevään aikana. Tee oma lista. Miun voisi näyttää seuraavanlaiselta.

Tammikuun alusta tähän lomaan asti olen pitänyt 52 koulutus- ja valmennustilaisuutta. Kesän alussa laskeskelin, että 12 000 osallistujan rajapyykki ylittyi. Olen tarkistanut ja kommentoinut yli 300 oppimistehtävää. Kirjoittanut muutaman blogin ja laittanut Twitter-linnun taas laulamaan. Kollegoiden kanssa olemme ideoineet ja saaneet uusia koulutuksia tarjolle asiakkaille.  Ja ainakin yksi niistä on täysin uusi. Väitöskirjan tutkimussuunnitelma valmistui ja sain haettua oikeutta jatko-opintoihin.

Välillä on aika hämmentävää, että porukka ei edes muista mitä teki edellisenä päivänä. Tällöin ei mielessä pyöri aikaansaaminen, vaan enemmänkin tekemättömät työt. Tämän takia on mielelle hyväksi pysähtyä ja oikeasti listata tehtyjä asioita. Epämääräinen mössö muuttuu konkreettiseksi, kun sen laittaa paperille. Kokeile!

Mitäs loman aikana? Tutkimusnäyttö kertoo, että palautumisen ehtona ovat mm. psykologinen irtautuminen töistä, rentoutuminen ja kokemus asianhallinnasta. Keskeistä siis on, että ajatukset ovat jossain muualla kuin töissä. Tämä onnistuu parhaiten, että tekee keskittymistä vaatimiva asioita. Tähän kannattaa liittää uuden oppiminen ja myönteiset tunteet. Toisin sanoen, tee lomalla asioita vapaasta tahdostasi, tekemisestä nauttien ja uusia asioita oppien ja tekemiseen keskittyen. Toki rannalla löhöäminen on rentouttavaa, mutta tutkimusnäytön mukaan palauttava asian on tekemistä (fyysinen aktiivisuus). Kannattaako työkännykkään vilkuilla lomalla? Tutkimustulokset kertovat, että vapaa-ajan ja työn erottavat henkilöt palautuvat parhaiten.

Tekeekö järkeä ajatella loman loppumista ennen kuin loma on edes alkanut? Voisiko työn jatkumisesta tehdä kiinnostavan? Ehdottaisin, että palautat ne kiinnostavat asiat, joita pääset loman jälkeen jatkamaan ja aloittamaan. Mitkä ovat ne työasiat, jotka vetävät puoleesi? Tee jälleen lista (samalla voit laatia alustavan to-do listan, koska nämä ovat niitä innoittavia asioita töissä). Minulla tämä voisi tarkoittaa seuraavaa.

Aducatemissionaires vlogin aloittaminen Paulin kanssa, Future Leadership 2020 jatkaminen, eVUTU verkkokurssin sisällön tuottaminen ja tallentaminen, tilauskoulutuksien sisältöjen rakentaminen sekä ne kaikki kollegat ja koulutukseen osallistujat, joiden kanssa pääsen taas tekemään töitä.

Onnistun, koska asiakkaani ovat niin loistavia – Steve de Shazer

Hyvää kesää!
Arttu

Kuva: Hansenit, https://www.flickr.com/photos/hansenit/9121053776

The Role of WorkNonwork Boundary Management in Work Stress Recovery Kinnunen, Ulla ; Rantanen, Johanna ; De Bloom, Jessica ; Mauno, Saija ; Feldt, Taru ; Korpela, Kalevi Julkaisussa International Journal of Stress Management 2016, Vol.23(2), pp.99-123

Recovery, work engagement, and proactive behavior: A new look at the interface between nonwork and work. Sonnentag, Sabine. Journal of Applied Psychology, Vol 88(3), Jun 2003, 518-528

Pennonen Marjo. 2011. Recovery from Work Stress: Antecedents, Processes and Outcomes. Acta Universitatis Tamperensis; 1668. Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1132. ISBN:  978-951-44-8601-2 ISBN:  978-951-44-8602-9 (pdf)
http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8602-9

Mainokset

Ne rakkaat ajatukseni

Edellisessä blogissa herättelin ajatuksia dialogista tai oikeastaan sen harvinaisesta esiitymisestä. Dialogi on kuitenkin taito, jonka voi oppia. Mielestäni dialogiin liittyy omista ajatuksista irtautuminen, tietynlaisen tarkkailijan roolin ottaminen.

Isaacsin mukaan dialogi edellyttää varmuudesta luopumista ja suuntaamista epävarmuutta kohti. Dialogissa höllätään otetta ja kuunnellaan eri mahdollisuuksia, erityisesti sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät muutoi ilmenisi. Dialogi siis yllättää osapuolet. Milloin viimeksi keskustelu on yllättänyt sinut uusilla ajatuksilla?

Dialogia estää, jos kiinnitymme ajatuksiimme, näkökulmiimme ja mielipiteisiimme. Tällöin hylkäämme tuntemattomat näkökulmat ja vastustamme epämukavuutta. Isaacsin mukaan dialogi on olemisen laatua (quality of being). Millaista tämä dialogin mahdollistava oleminen on?

Isaacs kuvaa dialogia osallistumisen (participation), koherenssin (coherence), tietoisuuden (awareness) ja paljastumisen (unfoldment) periaatteiden kautta. Osallistuminen on kokonaisuuden hahmottamista ja ajatuksien tiedostamista. Yleensä näemme vain kokonaisuuden osia, jolloin näkökulmamme kaventuu esimerkiksi omiin ajatuksiimme ja näkökulmiimme. Meidän tulisi tarkkailla ajatuksiamme lintuperspektiivistä ja nähdä ne osana dialogia (ei vain ainoana totuutena). Näin voisimme helpommin saada etäisyyttä mieleen pulpahtaviin ajatuksiin ja tilanteessa syntyviin tulkintoihin sekä siten voisimme helpommin pidättäytyä reagoimasta.

Lueskelin Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Tolle esittää kiinnostavan ajatuksen, joka hyvin liittyy dialogiin. Mikäli samaistumme ajatuksiimme, niin pidämme niistä kiinni. Tämä ilmenee keskusteluissa, joissa osapuolet esittävät ajatuksiaan, mielipiteitään. Mikäli näkökannat eroavat, niin osapuolet pyrkivät perustelemaan mielipiteitään. Joskus tämä johtaa väittelyyn. Tämä saattaa Tollen mukaan johtaa ”pieneen kuolemaan”, jos osapuoli kokee mielipiteensä hävinneen väittelyn. Tämän takia osapuolet pyrkivät sinnikkäästi voitokkaasti perustelemaan ja voittamaan väittelyt, koska Minä = ajatukseni. Tämä katkaisee yhteyden.

Toinen vaihtoehto on erottaa minä ja ajatukset toisistaan. Mielen tehtävänä on tuottaa ajatuksia. Me valitsemme ne hyödyllisimmät käyttöömme. Dialogissa tämä tarkoittaa sitä, että ajattelemme yhdessä. Molemmat osapuolet tuottavat ajatuksia työstettäväksi. Ajatukset ovat osa kokonaisuutta, osa dialogia. Ajatukset ovat yhteistä työskentely-materiaalia. Aivan kuin Harry Potter kirjoista tuttu hahmo Dumbledore vetää taikasauvalla muistojaan esille, niin me kerromme mieleemme putkahtaneita ajatuksia toisillemme ja tuomme ne yhteiseen työskentelyyn. Ja tämä mielestäni on Isaacsin mainistemaan osallistumista (participation). Mieli tuottaa ajatuksia. Jalostetaan niitä yhdessä.

Mitä tuumaat? Mikä mahdollistaa dialogin?

Arttu

Kirjoittaja toimii Aducatessa ratkaisukeskeisenä valmentajana ja pitää koulutuksia vuorovaikutukseen liittyen.

 

 

Harvinaista herkkua?

Osallistut työpaikan palaveriin. Tarkoituksena on keskustella uusista työtiloista. Nopeasti huomaat, että asia herättää intohimoja suuntaan ja toiseen. Osa työtovereista hihkuu intopinkeänä uusien työtilojen toimivuutta. Toiset taas suhtautuvat epäilevästi tilojen toimivuuteen. Pyrit nostamaan esille uuden näkökulman. Eräs kollega nopeasti vastaa ehdotukseesi; se tuntuu kritiikiltä. Ajatus vilahtaa mielessä: ”Nyt se ei ymmärrä ja tahtoi vain jyrätä.” Pyrit vielä kerran esittämään näkökulmasi uudella tavalla. Koet, että kommenttisi ei saa ymmärrystä. Nostat hieman ääntäsi ja väität vastaan. Annat ymmärtää, että työtoverisi ei nyt oikein ymmärrä asian laittaa. Kasvoilta näet, että menit liian pitkälle. Nolottaa. Onneksi saat asian sovittua palaverin jälkeen, mutta tilanteesta jää hapan maku. Ja itse asia (ne uudet työtilat) jäi edelleen pöydälle odottamaan taidokkaampaa vuorovaikutusta.

Kirjassaan Dialogue and The Art of Thinking Together William Isaacs esittää, että liian usein ajattelemme yksin ja liian vähän yhdessä. Tämä yksin ajattelu saattaa johtaa tilanteisiin, jossa vuorovaikutuksen osapuolet jäävät eri puolelle verkkoa. Yhdessä ajattelemisen taito mahdollistaa samalle puolelle verkko siirtymisen, vaikka se ei ole aina tarkoitus.

Vuorovaikutus voi olla keskustelua tai taitavaa keskustelua. Taitavassa keskustelussa osapuolet pyrkivät perustelemaan oman näkökantansa. Tätä kuulee usein asiantuntijoiden palavereissa ja joskus myös johtoryhmissä. Isaacs esittää, että usein taitava keskustelu lipsuu väittelyn puolelle. Väittelyn tarkoituksena on voittaa, jolloin on voittaja ja häviäjä. Voittaja saa mielipiteensä esille, ja joskus se toimii päätöksenteon perustana.

Isaacs ehdottaa, että me voisimme päästä pidemmälle kohti dialogia. Dialogi on merkityksen virtausta. Tällöin ajatukset eivät ole meidän omia, vaan yhteisiä. Aivan kuin ajatukset olisivat keskustelijoiden välissä, irti osapuolista. Isaacsin mukaan dialogi edellyttää tietynlaisia taitoja, jotka pakottavat meidät pidättäytymään tavallisista reaktiostamme ja jäädyttää ajatuksemme. Tällöin taitavasti hallitsemme ajatuksiemme tulimerta. Osaamme ottaa ajatukset vain ajatuksina. Ne eivät ole yhtä kuin me.

Dialogi lisää osapuolten näkemystä asiasta. Dialogissa lopputulos on yhteinen, koska se on yhdessä ajateltu. Parhaimmillaan dialogi etenee generatiiviseen dialogiin, jolloin luomme jotain uutta.

Isaacs esittää, että aito dialogi on harvinaista herkkua. Mitä tuumaat, milloin viimeksi olet päässyt dialogiin, tilanteeseen, jossa ajattelut yhdessä toisen henkilön kanssa? Sanot sellaisia asioita, jotka ovat aivan uusia sinulle itselle? Sanot sellaisia ajatuksia, joita yksin ajatellen et olisi kyennyt tuottamaan. Mikä mielestäsi mahdollistaa aidon dialogin? Laita kommenttia.

Arttu

PS Minulla on ajatus hautumassa yhdestä asiasta, joka voisi auttaa dialogiin pääsemisessä. Ehkäpä siitä sitten seuraavassa blogissa, kun ensin pääsen ajattelemaan asiaan jonkun kanssa…

Pienet askeleet

Saavut raskaan työpäivän jälkeen kotiin. Teet ruuaksi kanapastaa, jossa on höysteenä tuoretta tomaattia, basilikaa ja oliiviöljyä. Olet niin nälkäinen, että melkein ahmit ruuan. Ah, mikä nautinto. Raivaat pöytää ja samalla huomaat pienen makeannälän kielen päällä. Saat tiskit tiskoneeseen, ja napinpainalluksella tiskone alkaa hurisemaan. Huomaat käveleväsi kohti nurkkakaappia, jossa on sukulaisen tuoma suklaarasia. Vilkuilet hieman ympärillesi, jotta lapset eivät huomaa toimintaasi (ethän siis tahdo opettaa tätä tapaa lapsellesi). Nappaa vain yhden suklaan suuhusi. Mmm….. ….ja seuraavana päivänä huomaat tämän toistuvan.

Kyseinen suklaapala painaa 6,5 grammaa. Jos vuoden jokaisena päivänä nautin yhden suklaan, niin se tekee reilut 2,3 kiloa suklaata vuodessa. Tämä on noin 13333 kcal vuodessa, joka vastaa noin 2,1 kiloa kehon rasvakudosta. Jos tämän määrän tahtoo kuluttaa liikkumalla, niin se tarkoittaa juosten (10 kmh) 18,2 tuntia, kävellen (6 kmh) 44,4 tuntia tai kuntosalilla 57,9 tuntia. Pienestä toistuvasta asiasta tulee jonkinmoinen määrä suklaata, läskiä ja kuntoilutunteja.

Pienet toistuvat asiat voi kääntää myös voimavaraksi. Ratkaisukeskeisyyden yksi tunnuspiirre on pienet askeleet, joita tehden pyritään tavoitteisiin. Pienet askeleet on helpompi aloittaa ja niitä riittävän monta kertaa toistamalla saa isoja (hyödyllisiä ja haitallisia) muutoksia aikaiseksi. Jokaisena päivänä toistetuilla asioilla on kerrannaisvaikuttavuutta. Soitatko joka päivä yhdelle uudelle asiakkaalle? Sanotko päivittäin kollegalle huomenta tai annat hänelle vahvistavaa palautetta? Yllätätkö yhden asiakkaan päivittäin (toivottavasti jollain myönteisellä tavalla)?

Valmentavassa haastattelussa autamme valmennettavaa määrittelemään tavoitteensa ja kuvaamaan pienet askeleet tavoitteen saavuttamiseksi. Pienet askeleiden kannattaa olla konkreettisia, toiminnallisia sekä paikkaan ja aikaan sidottuja (mitä, missä, milloin). Tämä lisää pienten askeleiden toteutumisen todennäköisyyttä. Valmentaja (esimerkiksi esimies) myös huomaa edistymistä (pienten askeleiden toteutuminen) ja antaa siitä vahvistavaa palautetta valmennettavalleen. Arvostuksella ja myönteisellä huomiolla on se jännä vaikutus, että lisää pienten askeleiden ottamista.

Joskus pitää aloittaa kukkakepistä, jotta pääsee raskaisiin painoihin.

Arttu Puhakka

Arttu
ratkaisukeskeinen valmentaja
tietoisuustaito-ohjaaja

 

Ratkaisukeskeinen vuorovaikutus opetuksessa

Keväällä 2017 järjestimme kaksi Ratkaisukeskeinen vuorovaikutus -kurssia osana Opetushallituksen rahoittamaa Lasten ja nuorten voimavarojen, tunnetaitojen ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminenkoulutuskokonaisuutta. Tässä blogissa esittelemme kurssia ja sen aikana kerättyjä hyviä käytänteitä.

Koulutuskokonaisuus sisälsi Ratkaisukeskeinen vuorovaikutus -kurssin, jonka aikana osallistujat tutustuivat ratkaisukeskeisyyden tunnuspiirteisiin (ks. esimerkiksi 1, 2, 3, 4) ja harjoittelivat sen soveltamista erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Yhtenä harjoitelluista menetelmistä oli valmennuskeskustelu. Kurssilaiset tutustuivat, kuinka ratkaisukeskeisyyttä voidaan soveltaa lasten ja nuorten kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimi Ben Furmanin Muksuoppi.

Lisäksi osallistujat kokeilivat ratkaisukeskeistä lähestymistapaa lasten ja nuorten kanssa. Tässä koottuna keskeisiä havaintoja kokeiluista:

  • 39 kokeilua
  • joista 8 kohdistui erityistä tukea tarvitseviin lapsiin
  • kokeiluista 19 toteutettiin alakoulussa, 4 yläkoulussa, 1 lukiossa, 3 omaan lapseen

Kokeiluista 16:ssa tapauksessa tarkoituksena oli tukea lasta uuden taidon oppimisessa. Opeteltavia taitoja oli mm. kertotaulujen opetteleminen, viittaaminen, paikallaan pysyminen, tehtävien aloittaminen itsenäisesti, taito olla purematta opettajaa, oppia pysähtymään ennen tekemistä, muiden mukaan ottaminen leikkeihin, läksyjen tekeminen, itsensä rauhoittaminen, yrittäminen, helpoimmasta tehtävästä aloittaminen, säännöllinen wc:ssä käyminen, jonoon asettuminen rauhallisesti ja koiranpennun lähestyminen rauhallisesti. Kokeilut toteuttaneet henkilöt raportoivat, että yhdeksässä tapauksessa lapset saavuttivat tavoitteen eli oppivat opeteltavan taidon ja että seitsemässä tapauksessa tapahtui myönteistä edistymistä taidon oppimisessa. Suurimmassa osassa tapauksista kokeilut tukivat taidon oppimista.

Viidessä kokeilussa keskeisenä asiana oli ongelman tavoitteellistaminen, joka on yksi ratkaisukeskeisyyden tunnuspiirteistä. Ratkaisukeskeisyydessä ei niinkään kysytä mistä ongelma johtuu, vaan mitä sen tilalle toivotaan (tavoite). Lue lisää esimerkiksi täältä.

Muut kokeilut kohdistuivat valmennuskeskustelun hyödyntämiseen (5 kpl), vahvistavan palautteen antamiseen (3 kpl) ja ratkaisupuheen vahvistamiseen (1 kpl). Valmennuskeskustelun ns. perusrunko antaa valmiin rautalankamallin keskusteluille, joiden tarkoituksena on tukea keskustelukumppania saavuttamaan tavoitteensa tai ratkaisemaan kohtaamansa ongelman. Nämä valmennuskeskustelut ovat tavoitteellisia, ja näissä kokeiluissa tavoitteeksi määriteltiin suuttumuksen purkaminen hallitusti, rauhoittaa oppitunnit oppimiselle, kotitehtävien tekeminen ajoissa, käyttäytymisen parantaminen oppitunnilla ja mielekkäältä tuntuva koulunkäynti.

Koulutukseen osallistuneilta kysyttiin hyviä käytänteitä, joita he voisiva suositella muille opettajille. Tässä keskeisiä ehdotuksia:

  • kuuntele oppilasta
  • anna ja varaa aikaa (valmennus)keskusteluille
  • määrittele selkeät opittavissa olevat tavoitteet
  • seuraa lapsen oppimista
  • etene pienin askelin
  • anna vahvistavaa palautetta myös pienistä edistymisen askeleista
  • kodit mukaan uuden taidon oppimisen tukemiseen
  • kouluttaudu
  • koko työyhteisö mukaan ratkaisukeskeisyyden soveltamiseen
  • tarkkaile itseäsi, muistatko olla ratkaisukeskeinen.

 

Arttu ja Sanna
Kirjoittavat työskentelevät Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatessa

arttu.puhakka@uef.fi sanna.soppela@uef.fi

Käytännössä: Positiivisen psykologian menetelmät opetuksessa

Opetushenkilöstölle tarkoitettuun positiivisen psykologian kokeiluohjelmaan on ollut tunkua. Sen takia jaamme parhaita paloja niille, jotka eivät päässeet mukaan.

Tarkoituksena oli, että osallistujat kokeilivat positiivisen psykologian menetelmiä lasten ja nuorten kanssa. Kokeiluja tekivät toimivat erityisopettajina, aineenopettajina, luokanopettajana tai koulunkäynnin avustajina. Kokeiluja toteutettiin 35 kappaletta, joista 12 kohdistui erityistä tukea tarvitseviin lapsiin ja nuoriin. Suurin osa kokeiluista tehtiin alakoulussa; vain neljä yläkouluikäisten kanssa. Kokeilut kohdistuivat yleensä opetettavaan ryhmään/luokkaan. Kokeilluista 23 liittyi tietoisuustaitoihin, neljä vahvuuksien tuntemiseen ja tunnistamiseen, kolme huomion suuntaamiseen myönteisiin asioihin (kuten onnistumiset), kaksi mindset -ajatteluun, yksi kiitollisuuteen ja yksi empatiaan.

Kokeiluja tehneet opettajat kertoivat, että harjoitukset eivät vieneet paljoa aikaa oppitunnista. Parhaimmin menetelmät näyttivät toimineen, kun ne sisällytettiin arkeen esimerkiksi tunnin alkuun tai loppuun. Esimerkiksi tietoisuustaitoharjoitus saattoi kerrallaan kestää 2-4 minuuttia, jolloin jäi riittävästi aikaa oppitunnin varsinaiselle sisällölle. Kokeilut kestivät yhdestä kerrasta useaan viikkoon. Keskimäärin kokeilu kesti reilut kaksi viikkoa. Toisin sanoen yhtä menetelmää kokeiltiin noin kahden viikon ajan.

Tietoisuustaitoja kokeilleista kymmenen opettajaa raportoi ryhmän/luokan rauhallisuuden vahvistuneen ja työskentelyn rauhoittuneen. Tämä näkyi mm. keskittymisenä tehtäviin. Yleisin harjoitus (17/23) oli hengityksen tarkkaileminen. Tietoisuustaitoihin liittyvien kokeilujen kommentointiin myös vahvistaneen oppilaiden taitoa kuunnella ohjeita ja keskittyä tehtäviin, rauhoittaneen siirtymävaihteita (esim. siirtyminen ruokailuun), vahvistaneen oppilaiden tietoisuustaitoja (harjoitukset sujuivat harjoittelun myötä sujuvammin). Tietoisuustaitojen mainittiin myös antaneen oppilaille välineen rauhoittumiseen. Neljässä kokeilussa ei havaittu vaikutuksia. Näissä tapauksissa kokeilujen pituudet olivat yksi kerta, neljä kertaa, neljä kertaa ja useita kertoja. Tietoisuustaitojen voidaan todeta suurimmassa osassa tapauksissa tuottavan hyvinvointia luokkaan.

Vahvuuksiin liittyvien kokeilujen myötä oppilaat tulivat tietoiseksi vahvuuksista (että niitä ylipäätään on) ja oppivat myös tunnistamaan ja sanoittamaan niitä itsessään ja muissa oppilaissa. Kokeiluissa (3 kpl), joiden tarkoituksena oli suunnata oppilaiden huomiota myönteisiin asioihin (mm. päivittäiset onnistumiset), kahdessa havaittiin myönteistä kehitystä. Oppilaiden nähtiin oppivan havaitsemaan ja sanoittamaan omia ja toisten onnistumisia. Carol S. Dweckin lanseeraamaa Growth mindset -ajattelua sovellettiin kahdessa tapauksessa. Molemmissa kokeiluissa nähtiin pientä myönteistä muutosta uskoon omasta oppimiskyvystä. Kokeiluja tehneet kokivat, että alakouluikäiset lapset kokivat aiheen aika vaikeaksi, mikä selittänee pientä muutosta asiassa.

Kokeiluja tehneitä henkilöiltä pyydettiin myös jakamaan hyviä käytänteitä, joita he voisivat suositella muille. Suurin osa hyvistä käytänteistä kohdistui tietoisuustaitoihin. Kokeiluja tehneiden henkilöiden mukaan harjoituksien tekemistä auttaa, jos opettaja itse on ”vihkiytynyt” asiaan, harjoituksia toistetaan säännöllisesti esimerkiksi päivittäin, harjoitukset liitetään siirtymätilanteisiin eli esimerkiksi siirtyminen ruokailuun tai tunnin alkuun ja harjoitukset ovat lyhyitä, esimerkiksi kaksi minuuttia kestäviä.

Koulutukseen osallistujat myös oppivat soveltamaan harjoituksia. Eräs opettaja kertoi, että luokan oppilailla oli vaikeuksia tehdä harjoitusta, jossa seurataan hengitystä. Tällöin opettaja keksi näyttää oppilaille videota aalloista, jotka paiskautuvat rantaan. Opettaja ohjeisti oppilaitaan valitsemaan yhden aallon ja seuraamaan sitä rantaan saakka. Oppilaiden oli helpompi seurata liikkuvaa aaltoa kuin hengitystään. Tämä harjoitus opettajan mukaan vahvisti rauhallisuutta ryhmässä.

Tietoisuustaitoharjoituksista toimivimmiksi mainittiin hengityksen tarkkaileminen tavalla, jossa huomio suunnataan siihen kohtaan kehoa, jossa hengitys tuntuu voimakkaimmin. Kukan terälehti -harjoitus myös mainittiin toimivaksi. Siinä hengitystä seurataan samalla sulkemalla ja avaamalla käsiä hengityksen tahdissa (aivan kuin kukan terälehdet aukenevat ja sulkeutuvat). Hengitystä voi myös tarkkailla asettamalla hernepussin rintakehän päälle ja seuraamalla hernepussin liikettä. Muutaman kokeilija raportoi, että oppilaat pitivät tästä harjoitukset enemmän, kun hernepussi sijoitettiin otsalle, ei rintakehän päälle.

Tietoisuustaidot olivat suosituin kokeiluun valittu menetelmä. Koulutukseen osallistujien kertomuksista on pääteltävissä, että tietoisuustaitoja kannattaa kokeilla useamman viikon ajan. Yksittäiset tai muutaman päivän kestävät kokeilut eivät tuottaneet muutoksia luokan hyvinvointiin. Mitä yksinkertaisempi harjoitus, sitä parempi. Vilkkaammilla lapsilla liikkeen yhdistäminen harjoitukseen näyttäisi toimivan.

Positiivisen psykologian kokeiluohjelma toteutettiin Opetushallituksen rahoittamassa Lasten ja nuorten voimavarojen, tunnetaitojen ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen -koulutushankkeessa, joka on osa opetustoimen täydennyskoulutusta.

Arttu ja Sanna
Kirjoittavat työskentelevät Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatessa.

arttu.puhakka@uef.fi, sanna.soppela@uef.fi

 

Nosteessa: Positiivisen psykologian menetelmät opetuksessa

Lasten ja nuorten voimavarojen, tunnetaitojen ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen –koulutuskokonaisuus näyttää kiinnostavan. Ensimmäisellä kerralla hakijoita koulutukseemme oli kolme kertaa enemmän kuin mitä voimme ottaa. Toinen kierros on menossa saman innostuksen siivittämänä. Tässä ensimmäisen koulutuksen sisällön parhaita paloja niille, jotka eivät päässeet mukaan.

Koulutuskokonaisuus alkoi Positiivisen psykologian kokeiluohjelmalla, jonka alussa osallistujat tutustuivat tietoisuustaitoihin ja niitä koskeviin tutkimustuloksiin opetuksen, oppimisen ja neurotieteiden näkökulmasta. Osallistujat saivat myös omakohtaisen kokemuksen tietoisuustaitojen harjoittelemisesta, minkä tarkoituksena oli vahvistaa opettajan kykyä toteuttaa harjoituksia lasten ja nuorten kanssa.

Koulutuksen toisessa osassa sukelsimme myönteisiin tunteisiin ja ihmettelimme niiden vaikutuksia kognitiiviseen, fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykykyyn. Osallistujat kokeilivat eri menetelmiä myönteisten tunteiden lisäämiseksi ja vahvistamiseksi. Näille menetelmille yhteistä näyttäisi olevan huomion suuntaaminen asioihin, joista voi syntyä myönteisiä tunteita.

Kolmas osa oli negatiiviset tunteet. Osallistujat kokeilivat eri menetelmiä negatiivisten tunteiden vastaanottamiseksi tavalla, joka ylläpitää ja vahvistaa toimintakykyä. Tässä yhteydessä on syytä korostaa ”positiivinen” ja ”negatiivinen” käsitteiden ongelmallisuutta. Myönteiset tunteet eivät ole vain hyödyllisiä ja negatiiviset tunteet vain haitallisia. Esimerkiksi stressiin liittyy negatiiviseksi koettuja tunteita. Pieni määrä stressiä saa kuitenkin meidät liikkeelle ja tekemään työtehtävät ajoissa valmiiksi. Toisaalta negatiiviset tunteet (kuten myös myönteiset) voivat mennä ”yli”. Liiallinen ja pitkällinen stressi alentaa toimintakykyä. Tunteisiin voitaisiin liittää ajatus ”liukusäätimistä”, jotka auttavat sopivan säädön etsimiseen.

Seuraavaksi osallistujat saivat tietoa vahvuuksien hyödyntämisen vaikutuksista yksilö- ja ryhmätasolla. He tutustuivat vahvuusajatteluun ja harjoittelivat vahvuuksien bongaamista. Osallistujat tekivät vahvuustestin ja pohtivat vahvuuksien toteutumista omassa toiminnassaan haastattelurungon avulla. Lisäksi tutustuttiin kohtaamiseen (positiivinen resonanssi) ja myötätuntoon liittyvään tutkimukseen sekä myötätunnon osa-alueisiin. Osallistujat kokeilivat myös myötätuntomeditaatiota, jolla on tutkimuksissa arveltu olevan myönteisiä vaikutuksia mm. sosiaalisiin suhteisiin.

Koulutuksessa esiteltiin oppimista neurotieteiden ja Carol S. Dweckin lanseeraaman Growth Mindset -ajattelun näkökulmasta. Dweckin käsitteet antavat keinoja vahvistaa oppilaiden uskoa omaan oppimiskykyyn. Viimeisenä aiheena oli resilienssi (kyky ponnahtaa takaisin vastoinkäymisen jälkeen), johon edellä esitellyt asiat näyttäisivät liittyvän.

Osallistujat tutustuivat, harjoittelivat ja kokeilivat positiivisen psykologian menetelmiä omassa opetuksessaan. Näistä kokemuksista sitten seuraavassa blogissa!

 ”Kerro minulle, niin kuuntelen. Näytä minulle, niin ymmärrän. Ota minut mukaan, niin opin.”

Arttu ja Sanna

arttu.puhakka@uef.fi, sanna.soppela@uef.fi

Kirjoittavat työskentelevät Itä-Suomen yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelu Aducatessa.

SOMETTUVAN METSÄSUHTEENI VAIHTOEHDOTON TOTUUS

Ennätyslumisen ja pitkän talven jälkeen yllättänyt superkevät on ollut kuuma myös metsäkeskusteluissa – luonnollisesti myös sosiaalisessa mediassa. Olenpa hieman itsekin ottanut riskiä sotkeutumalla kyselevällä ja sekä/että -asenteella tulenarkaan avohakkuukeskusteluun. Etenkin Twitterissä on vaikea välttää pinnallista ja yksipuolista heittelyä olipa kyse metsien hiilinieluista, avohakkuista, puurakentamisesta tai sisäilmaongelmista. Onkohan some kärjistänyt myös minun metsäsuhdettani tai vääristänyt siitä antamaani kuvaa? Pitäisikö olla tarkempi siinä millaisia twiittejä peukutan ja jaan? Onneksi en ole arvostettu huippuasiantuntija, jonka sanomisia ja jääviyttä kyseenalaistetaan usein rankastikin. En liene ainoa, jonka objektiivisuuteen ja asenteisiin vaikuttaa metsällisten työtehtävien ohella myös metsänomistajan rooli. Metsäsuhde on suomalaisille herkkää aluetta, jossa tunteet helposti voittavat tutkimuksen ja jopa maalaisjärjen äänen. Metsäviestinnässäkin on hyvä pitää mielessä Wiion lait.

Viime aikoina olen usein pohtinut valinnanvapauteen, digiloikkaan ja riskinhallintaan liittyviä kysymyksiä – ylipäätään metsäbiotalouden ennakoinnin haasteita. Metsäsuhteeni sai myös tunneälyllistä haastetta, kun piti päättää Kainuun lumituhoalueiden liepeillä toteutetun talvileimikkoni hakkuutavasta. Tavoitteena oli löytää aiempia siemenpuuhakkuita kannattavampi vaihtoehto, jossa myös mökkiympäristön riista- ja maisema-arvot olisi turvattu. Näillä pohjustuksilla uskallan nyt avautua hieman some -heittojani syvemmin.

Historia on toisinaan pysähdyttävää. Puuvanhuksen vuosirenkaat kääntävät ajatukseni perimän ja kasvuympäristön suhteeseen – ja nuorison tulevaisuuteen. Metsänhoidossa siirryttiin hiljattain vapaan kasvatuksen aikaan ja laatukasvatusta harrastetaan nyt jopa entisajan määrämittahakkuilla. Toistaako historia sittenkin itseään, kun terveellinen hirsirakentaminenkin kiinnostaa yhä useampaa? Sisäilmasto- ja hiilinielukysymykset yhdistyvätkin metsä- ja rakennusalan visioissa yhä voimakkaammin. Yhteinen historia on tosin karumpaa: sisäilmaongelmien äitinä ”aikakauden hyvän rakentamistapa” ja ”hyvä metsänhoito” ajoittain kovankin kritiikin kohteena.

Metsätalouden päätöksenteossa on korostunut pitkä aikajänne ja hyvin ennakoitavan hitaan muutoksen kulttuuri. Aikajänteen valinta tuntuu hiertävän usein kengässä myös somekeskusteluissa metsien hiilinieluista ja hakkuutavoista. Miten ala sopeutuu 2010 -luvulla yllättäneeseen murrokseen, jonka vauhdikas eteneminen näkyy lähes viikoittain myös somessa. Miten käy biojalostamohankkeiden kilpajuoksussa ja millä vauhdilla jatkuvapeitteinen metsätalous yleistyy? Joudutaanko sittenkin lisäämään myös puun tuontia ainakin väliaikaisena ratkaisuna? Miten biojalostamoinvestointien suunnittelijat ja rahoittajat ennakoivat ilmastonmuutoksen, metsätuhojen, metsänomistajien käyttäytymisen ja ympäristöimagon riskejä puunhankintaan? Nähdäänkö avohakkuita vieroksuva metsänomistaja puuhuollon kustannuksia lisäävänä ongelmana vai jopa uusien tuotteiden ja liiketoimintamallien mahdollistajana? Yleistyykö jatkuvapeitteinen metsänhoito ja jopa avohakkuuttoman sahatavaran tuotanto samalla tavalla kuin maatalouden luomutuotanto?

Aito valinnanvapauden toteutuminen edellyttää vaihtoehtojen ymmärtämistä ja niihin liittyvien epävarmuuksien sietämistä. Tuntuu siltä, että metsäneuvonnassa ja paikoin metsäopetuksessakin on tarvetta päivittää ennakkoluulottomasti asenteiden ohella myös käsityksiä jatkuvan kasvatuksen määritelmistä ja kannattavuudesta. Siihen muuten sopii hyvin uusi Aducaten verkkokurssi, jolla metsälain tarkoittama eri-ikäiskasvatus käsitellään vain yhtenä osana jatkuvapeitteistä metsätaloutta. Kurssilla esitellään myös uudet #jokametsänhakkuuohjeet, joissa ei tarvitse tehdä valintaa tasaikäismetsätalouden ja jatkuvan kasvatuksen välillä. Eri-ikäiskasvatuksen riskeistä on myös tarpeen puhua muistaen monet myytit ja metsänhoitotavasta riippumattomat riskit.

Hieman pelkään, että kuumana käyvän #avohakkuuthistoriaan kiistelyn lieveilmiönä leviää metsäsuhdetta lukkiuttavaa metsäpalveluihinkin heijastuvaa leimautumispelkoa. Ei liene myöskään kenenkään etu, jos joku lapsille ikänsä metsiä säästellyt päätyy kieltolain pelossa hätäisiin päätehakkuisiin. Toisaalta avohakkuiden puolustaminen mustikan perimän laajentamisella toi mieleen Wiion lait ja houkutuksen suositella metsäväkeä etsimään ensi kesän mustikat vain muokatuilta avohakkuilta ja jalostetuista taimikoista. Alkukesän #pöllögate oli varmaan opiksi kaikille osapuolille. Meille jääräpäisille suomalaisille on luonteenomaista takertua yhteen vaihtoehtoon vastustaen kaikkia muita ja oppia vasta kantapään kautta.

Eikö nyt tarvittaisi metsäkeskusteluunkin lisää ratkaisukeskeisiä, positiivisia ja metsänomistajan valinnanvapautta kunnioittavia puheenvuoroja ja konkreettisia esimerkkejä? Yhä useammat metsänomistajat haluavat painottaa päätöksenteossa puuntuotannon ohella jossain määrin myös esimerkiksi riista-, maisema- ja vesiensuojelutavoitteita. Voisiko riistapainotteisen jatkuvapeitteisen metsänhoidon pilottihankkeet kannattavuuslaskelmineen vaikkapa Metsähallituksen arvokkailla riista- ja luontomatkailualueilla vaimentaa kiistoja ja toimia mallina myös yksityismetsänomistajille? Entä mihin suuntaan avohakkuukeskustelu kääntyy, jos helteiden jälkeiset kesämyrskyt ja pitkin kevättä varoiteltu ennätyksellinen kirjanpainajatuho iskevät runsaspuustoisiin kuusikoihin? Siinä saattaa metsänomistajien naapurisopukin olla koetuksella.

Metsänomistajat ovat perinteisesti luottaneet metsäammattilaisen suosituksiin jopa vaihtoehdottomana totuutena. Voisiko vaihtoehtojen laskennallinen ja visuaalinen vertailu olla asiakaslähtöisten metsäpalvelujen digiloikan seuraava askel? Näihin kysymyksiin voi syventyä myös digitalisaation ja monitavoitteisen päätöksenteon mahdollisuuksia käsittelevissä Aducaten koulutuksissa ja maksuttomissa webinaareissa. Mitä teknisiä tai taloudellisia esteitä olisi tuottaa verovaroin kustannettuun metsään.fi verkkopalveluun tai siihen aineistoon pohjautuvan maksulliseen metsätietopalveluun metsikkökohtaisesti simuloituja vaihtoehtoislaskelmia erilaisia hakkuutavoilla? Miltä kuulostaisi vaikkapa seuraava skenaario verkkopalvelussa tai mobiililaitteessa toimivasta metsäpalvelusta? Havainnollistan sitä mökkipalstani leimikkoesimerkin kautta.

kari_blogi1

Metsäpalstalleni oli metsään.fi -palvelussa metsänhoitosuosituksiin perustuvana ehdotuksena 6,5 ha avohakkuuta. Ranta-alueelle toki olisi jätettävä pieni suojavyöhyke, mutta muuten hakattaisiin kaikki tilan varttuneet metsät. Maastossa itse päivittämistäni metsävaratiedoista näkyi kuitenkin selvästi, että jokaisessa metsikössä on varsin laaja läpimittajakauma ja alikasvostakin oli paikoin runsaasti. Eli metsä vaikutti hyvin potentiaaliselta kohteelta myös yläharvennukseen riippumatta siitä, halutaanko siirtyä peitteiseen metsätalouteen vai tehdäänkö jossain vaiheessa myös päätehakkuu.

Odotan mielenkiinnolla, milloin joku kehittää metsänomistajan verkkopalvelua seuraavaan suuntaan. Ensin pitäisi arvioida onko metsaan.fi -datan tarkentamisesta merkittävää hyötyä. Yksi mielenkiintoinen ratkaisu siihen on metsänomistajan kännykällä ottamiin kuviin perustuva Trestima-sovellus. Luulenpa, että minunkin metsästä on viimeistään 2030-luvulla käytössä puittainen täsmämetsänhoidon mahdollistava data. Datan päivittämisen jälkeen metsänomistaja valitsee tavoitteet (ja mahdolliset painotukset). Sen jälkeen verkkopalvelu laskee jokaiselle metsikkökuviolle vaikkapa 2-3 vaihtoehtoista hakkuuohjelmaa sekä niin vaikutukset puustoon, kannattavuuteen, hiilitaseeseen, maisemaan, riistaan ja muihin monimuotoisuus tekijöihin? Metsänomistaja voisi myös määritellä tarvittaessa jopa kuviokohtaisia rajoitteita (simuloidaanko jatkuva kasvatus tai/vai/ja päätehakkuu). Halutessaan metsänomistaja voi vertailla simuloituja vaihtoehtoja visuaalisesti ja tarvittaessa tuottaa lisää vaihtoehtoja. Tuloksena saadaan tavoitteiden perusteella optimoitu pidemmän aikavälin metsäsuunnitelma, jonka 1. kausi on hyvä pohja seuraavan leimikon suunnitteluun. Monsu-ohjelmalla läppärillä kaikki edellä mainittu jo toimii.

kari_blogi2

Teinkin omalle palstalle Monsu-ohjelmalla 30 vuoden ajalle metsäsuunnitelman ja nykyarvolaskelmiin perustuvia kannattavuusvertailuja.  Esimerkiksi yllä olevan kuvan metsikössä viime talvena toteutettu jatkuvapeitteinen vaihtoehto oli taloudellisesti mielekäs, missä riista- ja maisema-arvojen edistäminen tuli ikään kuin kaupan päälle. Perinteinen siemenpuuhakkuu, maanmuokkaus ja myöhemmät taimikonhoitotyöt olisivat johtaneet 4% korkokannalla noin 1000 €/ha (2% korkokannalla noin 3000€/ha) huonompaan nykyarvoon kuin yläharvennus ja jäävän puuston kasvattaminen. Määrämittahakkuuksi tai suojuspuu-yläharvennukseksi kutsuttava hakkuu tilastoitiin eri-rakenteiskasvatuksen poimintahakkuuna, mutta olisi voitu yhtä hyvin tilastoida tavallisena kasvatushakkuuna. Tukkiosuus oli noin 75% ja noin hakkuukertymästä (100 m3/ha) noin puolet päätyi lopulta edullisina sivuvirtoina sellun tai bioenergian raaka-aineeksi.  Jos olisi tehty pienaukko, olisi pitänyt hakata myös arvokasvupiikin kynnyksellä olevat noin 15-22 cm:n läpimittaiset yllä olevassa kuvassa näkyvät puut. Uskotko niiden järeytyvän samalla tavalla kuin sahalle myyty tukkipuu, jonka vuosirenkaat näkyy alla olevassa kuvassa? Pienaukkoja ei tietoisesti tehty siitäkään syystä, että olisi tullut paineita nopealle alikasvoksen elpymiselle ja taimettumiselle. Nyt tämänkertaisen noin 5 ha leimikkoon jäänyttä puustoa voidaan yläharventaa parikin kertaa, joten taimettumiselle on aikaa reippaasti yli 20 vuotta. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennusten yleistyminen lisää hieman myös valtakunnan metsien kokonaiskasvua.

Onko haihattelua ennakoida, että digiloikan myötä seuraavassa leimikossani joskus 2030-luvulla käytössä on puutason tarkka data, laatutukista maksetaan hyvin hakkuutavasta riippumatta ja osa metsätuloista tulee myös jonkinlaisen hiilinielu ja/tai habitaattikaupan kautta? Metsäsuhteissa valinnanvapaus madaltanee riskejä ja kynnystä kokeilla jatkuvaa kasvatusta. Jos esimerkkileimikossani päädyttäisiinkin vuosikymmenten päästä vaikkapa kaistalehakkuuseen, olisinko hävinnyt jotain? Vaikka kritisoinkin some-keskustelua, niin mietteitäni saa vapaasti kommentoida myös somessa. Antoisia metsähetkiä Suomen suvessa!

kari_blogi3

Kirjoittaja Kari Pasanen ,MMM, @pasanen_kari on Aducaten suunnittelija ja riistametsänhoidosta kiinnostunut metsänomistaja.

 

 

Stoalainen tietotyö

Työmme tuottavuuteen vaikuttavat lukuisat asiat. Joitain asiota voimme hallita ja joitain emme. Tästä huolimatta pyrimme hallintaan ja kontrolliin. Käymme ajankäytön ja haitallisten keskeytyksien hallinnan valmennuksissa, jotta kokisimme vielä enemmän hallinnan tunnetta ja aikaansaamisen riemua. Olemme tuloksellisen tietotyön valmennuksissa pohtineet yhdessä asiakkaiden kanssa työn mielekkyyden lisäämistä joskus hyvin sirpaleiseen ja ylitsepursuavaan työhön. Menetelmät ovat hyviä ja toimivia, mutta niiden menestyksekästä hyödyntämistä näyttäisi edeltävän yksi oivallus.

Antti S. Mattila kertoo Näkökulmien vaihtamisen taito -kirjassaan James Bond Stockdalesta, joka oli Yhdysvaltain laivaston vara-amiraali, Vietnamin sodan veteraani ja vanki. Stockdale päätyi pahamaineiselle vankileirille ja koki väkivaltaa. Tarinan mukaan Stockadale oli kiinnostunut stoalaisuudesta. Stoalaisen filosofit jakoivat asioita kahteen listaan: A) asiat jotka ovat ”hänen vallassaan”, B) asiat jotka eivät ole hänen ”vapaan tahtonsa aluetta”. Mattila siteeraa stoalaista filosofia Epiktetosta: ”Se, joka haluaa olla vapaa, älköön halutko älkäänkä karttako mitään, mikä on toisten vallassa. Muussa tapauksessa hän pakostakin orja.” Stoalaista filosifiaa hyödyntäen ja vapaan tahdon alueeseensa keskittyen Stockdale säilytti mielenhallinnan ja selviytyi vankileirin hirveyksistä.

Me tietotyöläiset emme (toivottavasti) jaa Stockdalen kokemuksia, mutta voisimmeko ottaa jotain oppia? Tietotyöläinen kohtaa tilanteita, kun oma keskeneräinen projekti odottaa toisten toimia, työantaja aloittaa yhteiset neuvottelut, asiakkaat päättävät hankkia muualta, alihankkija ei pysty toimittamaan aikataulussa tai asiakas esittää yllättävän muutostoiveen. Nämä kaikki yllättävät asiat ja keskeneräiset työtehtävät rasittavat ja herättävät ristiriitaisia tunteita, jotka voivat ilmentyä haitallisena stressinä ja hallinnan tai aikaansaamisen tunnetta hajottavana ahdistuksena. Työhön liittyvä tunnekuorma voi muodostua painavaksi ja koetella kestokykymme rajoja. Tämän kaiken vastapainoksi kaipaamme selkeyttä ja ymmärtämisen välineitä.

Työelämän konsultit esittelevät usein hallinnan ympyrää, jossa on kolme kehää. Uloimmalle kehälle tulevat asiat, joihin ei voi vaikuttaa ja joita ei voi päättää. Keskimmäiselle kehälle tulee asiat, joita ei voi päättää, mutta joihin voi vaikuttaa. Sisimpään ympyrään tulee asiat, joihin voi vaikuttaa ja jotka voi päättää. Pyrkiessämme ymmärtämään omia ympyröitämme meidän on tunnistettava toistemme liikkeitä ja vielä laajempien systeemien nopeita muutoksia.

Tuloksellisen tietotyön menetelmät ajankäytön hallinnasta, haitallisten keskeytyksien hallinnasta, keskittymiskyvyn parantamisesta sekä kokouksien ja palaverien parantamisesta ovat toimivia vain keskimmäisellä kehällä ja sisäympyrässä. Monimutkaistuva työ nopeissa muutoksissa edellyttää eheyttävää suunnistamista omien kokemusten ja ulkoisten olosuhteiden välisessä jännitteisessä maastossa.

Oivallus hallinnan rajallisuudesta antaa tilaa tuloksellisen tietotyön menetelmien onnistuneelle soveltamiselle ja siten aikaansaamisen kokemiselle.

Älä murehdi, jos et voi vaikuttaa. Älä murehdi, jos voit vaikuttaa. -Arkkiatri Arvo Ylpön sanomaa mukaellen.

Eivät asiat tee meitä onnettomiksi, vaan se mitä asioista ajattelemme. — Filosofi Epiktetos (55-135 jKr.)

 

Kirjoittajat
Arttu Puhakka ja Pauli Kallio

Kirjoittavat vetävät työpajoja Work Goes Happy tapahtumassa Kuopiossa 16.11.2017. Työpajojen ohjelma täällä.

Lähteet:
Antti S. Mattila. Näkökulman vaihtamisen taito.

Ratkaisukeskeinen kokeilukulttuuri

Ensi viikolla olen menossa Siilinjärven kuntaan valmentamaan. Keväällä aloitimme yhteistyön, jonka tarkoituksena on antaa henkilöstölle aktiivinen rooli oman työnsä kehittämisessä ratkaisukeskeisen kokeilukulttuurin luomiseksi kuntaan. Tätä varten olen valmentanut sekä työntekijöitä että esimiehiä. Molemmat kohderyhmät saavat samat sisällöt hieman eri painotuksilla, ja välitehtävät ohjaavat porukkaa yhdessä kokeilemaan oppimaansa.

Ensi viikolla valmennan esimiehiä. Kyseessä on viimeinen jakso, joka kokoaa yhteen viime keväänä alkaneen valmennuksen. Teemana on resilienssi. Resilienssi on kyky ponnahtaa takaisin vastoinkäymisen jälkeen. Resilienssi koostuu monesta asiasta ja olen kuullut sitä kutsuttavan mm. selviytymiskykyisyydeksi, kestävyyskunnoksi, stressin käsittelykyvyksi ja muutosjoustavuudeksi. Digitalisaation aikakaudella resilienssiä hyvin kuvastaa viimeisin, muutosjoustavuus, jota vaaditaan esimerkiksi vanhoista työtehtävistä loppumisessa ja uusien haltuunottamisessa (ks. mm. ajatushautomo Demosin blogi).

Toimintaympäristön nopea muutos edellyttää nopeita kokeiluita, joiden myötä löydetään parhaimmat ratkaisut tilanteeseen. Kokeilukulttuurissa epäonnistumiset ja onnistumiset ovat tulos. Ne molemmat antavat tärkeää tietoa – mikä toimii ja mikä ei. Resilienssi on kykyä kohdata vastoinkäymisiä ja nousta uuteen yritykseen, joten se on olennaista kokeilukulttuurissa. Ongelmia, virheitä ja epäonnistumisia ei vaieta. Tämän saavuttaminen edellyttää henkilökohtaista ja kollektiivista kyvykkyyttä kohdata ongelmia, virheitä ja epäonnistumisia.

Resilienssiin vaikuttaa yksilön ominaisuudet ja ympäristö. Amerikan psykologiliiton mukaan keskeinen tekijä on rakastavat ja tukevat ihmissuhteet perheessä ja perheen ulkopuolella. Resilienssiin liittyy myös kyky tehdä realistisia suunnitelmia, myönteinen kuva itsestä ja luottamus omiin taitoihin (minäpystyvyys), vuorovaikutustaidot ja ongelman ratkaisukyky sekä taitoa hallita voimakkaita tunteita. Toki me kaikki voimme kehittää resilienssikykyjämme, mutta miltä osin voimme tukea toistemme resilienssiä? Ja jos keskeistä ovat rakastavat ja tukevat ihmissuhteet, niin mitä se käytännössä tarkoittaa työpaikalla?

”Rakastavia ja tukevia” ihmissuhteita voi kehittää mm. sujuvan vuorovaikutuksen kautta, ja tähän ratkaisukeskeisyys tarjoaa monia käytännön menetelmiä. Käytännössä tämä tarkoittaa avun tarjoamista ja vastaanottamista, vahvistavan palautteen antamista ja luottamuksen vaalimista. Apua voimme tarjota kun kollegamme työssään kohtaa ongelman. Käytännössä se tarkoittaa vaikka lyhyttä ratkaisukeskeistä valmennuskeskustelua, jossa ideoidaan keinoja ongelman ratkaisemiseksi ja laaditaan realistinen suunnitelma asian edistämiseksi.

Kollegan minäpystyvyyttä, tunneta osaamisesta ja pystyvyydestä voidaan ylläpitää ja rakentaa vahvistavalla palautteella. Se edellyttää kollegan voimavarojen, yrittämisen, edistymisen ja onnistumisen huomaamista sekä sen sanoittamista. Minäpystyvyyttä voimme tukea myös tunnistamalla vahvuuksia ja luomalla mahdollisuuksia vahvuuksien hyödyntämiseksi. Vahvuuksien tunnistaminen on mahdollista haastatteluin ja testien avulla. Vahvuusperustainen johtamisen on myös väitetty olevan tuottavuutta ja työhyvinvointia parantavaa. Ne jotka voivat hyödyntää vahvuuksiaan ovat onnellisempi, luottavaisempia ja kokevat vähemmän stressiä sekä heillä vahvempi resilienssi. Lisäksi heillä on suurempi todennäköisyys saavuttaa tavoitteensa ja ovat sitoutuneempia työhönsä. Toyotalla tiimien tehokkuus parani 6% sekä sairaalakontekstissa lääkärien tyytyväisyys parani merkittävästi vahvuuksien johtamisen myötä. Minäpystyvyys ja resilienssi siis näyttäsivät kulkevan käsi kädessä.

Kuten alussa mainitsin, resilienssi on sosiaalista. Muutosjoustavat henkilöt hakeutuvat toisten ihmisten seuraan ja tarvittaessa pyytävät apua. Parhaimmillaan tilanne johtaa positiiviseen resonanssiin eli kohtaamiseen. Tämä voi vähentää haitallista stressiä ja parhaimmillaan synnyttää ajattelua avaavia myönteisiä tunteita. Ja uusia ajatuksia ja ideoita tarvitaan kokeilukulttuurissa.

arttu_kasvokuvapieni_by_alias_studiotKirjoittaja: Arttu Puhakka, ratkaisukeskeinen valmentaja ja tietoisuustaito-ohjaaja